Paluu juurille

Paluu juurille.
Hohhoijaa, tätä ihmisen – ja miksei eläimenkin – elämää… 😀 Ehkä lähestyvät pyöreät vuodet tekevät sen, ehkä pienimmänkin neidin eskarin aloitus, ehkä jokin muu, mikä lie, mutta tuntuu kuin haahuilisin pään sisäisesti kuin mummoni 😀 Mietin ajan kulumista (“Miten se kesä aina meneekään näin nopeasti? Kohta on taas joulu… Ja entä sitten nuo lapset? Voi hyväntähen, kun ne kasvavat!”), omaa lapsuutta, edessä olevaa elämätöntä elämää. Paluu juurille tuntuu siis olevan monessakin mielessä sekä mielessä että paikallaan 🙂
Korpilumon juuret ulottuvat, noh, ihan varmaankin alunalkuaan lapsuuteen nekin, mutta noin niin kuin konkreettisesti blogiin nimeltä Tättähäärän päiväkirja. Blogi sai alkunsa tarpeesta kirjoittaa ja valokuvata ja jotenkin siinä vain kävi niin, että yhtäkkiä minulla oli Korpilumo 🙂 Viime vuodet ovat olleet aika lennokkaita, jokainen työssäkäyvä pienten lasten vanhempi tietää, mitä tarkoitan 😀 Siinä missä ennen vanhaan ompelin, kirjoitin, koulutin koiria ja puuhasin yhtä jos toista, nou tsäns nykyään. Tarve kirjoittaa ei kuitenkaa ole poistunut (eikä tarve kouluttaa koiria… Kröhm…) (Eräskin spanieli ja lellikkikultsunpentu ehkä saattaisivat olla tehokkaamman koulutuksen tarpeessa…). Ompelemisen tarve sen sijaan on singahtanut jo taivaan tuuliin 😀 Mutta jostain sieltä sisältä puskevat pintaan aina yhä uudelleen ne jutut, jotka ovat omia ja tekevät minusta minun: tarinoiden kirjoittaminen, piirtäminen ja kuvaaminen. Siksi paluu juurille täytyy tehdä, sillä miten minä voisin olla minä, jos en voisi tai saisi tai viitsisi tehdä sitä, mikä on minuun rakennettu?
Paluu juurille on ollut, huh huh, aikamoista kärrynpyörää ja karusellia ja vaikka sun mitä huvipuistovekotinta: välillä kiljuu innosta, välillä oksentaa ällöstä 😀 No, ehkä lievästi kärjistettynä, mutta jokainen minun tunteva tietää vaaleanpunaisen idealismini, draamantajuni sekä sydämeni sisällön, ja tietää myös, ettei tuo nyt ehkä sittenkään niiiiin kauhean kaukana totuudesta tuo kuvailu ole… 😉
Palasin juurille jo joitakin vuosia sitten, kun yön hämärinä pikkutunteina toteutin jokaisen äidinkielen opettajan (juu, olen sitäkin 😉 ) haaveen ikiomasta kirjan käsikirjoituksesta. Tuo käsikirjoitus lojui kuvitteellisessa pöytälaatikossa eli tietokoneen kovalevyllä joitakin vuosia, kunnes sitten viimein viime vuonna rohkeus riitti sen julkaisemiseen. Se oli tarina haaveesta ja se tarina toteutettiin, koska haaveet on tehty sitä varten. Lastenkirja syntyi ja Inkeri ja Rinkeli syntyivät seikkailemaan keijukaismaailmassaan, ja saivat kenties ihan vain hippusen vaikutteita kolmelta ihmistytöltä… 😀
Haave siis toteutui, mutta palo ei sammunut. Oli tapahtunut niin paljon mieltä myllertäneitä asioita, jotka lopulta pursusivat yli äyräiden niin, että tuli todellinen tarve kirjoittaa tarina. Tarina kiusaamisesta. Inkeri ja Rinkeli jatkoivat seikkailuaan keijupölyn keskellä, mutta aiheen ja kirjoitustarpeen puolesta synkemmissä tunnelmissa. Noita tunnelmia olen viimeistellyt tämän kesän aikana, vapaapäivinä, illan hämyssä, lomaviikolla, ja nyt näyttäisi siltä, että toinen, tarpeesta syntynyt lastenkirja ilmestyy lähitulevaisuudessa 🙂
Kiusaaminen on varmasti aihe, joka ei jätä ketää kylmäksi, josta jokaisella on jonkinlainen kokemus ja mielipide ja joka ehkä jo tympii, koska se on nykykulttuurin mukaan liian syvälle menevä, liian paljon puhuttu ja siihen menee liian paljon aikaa. Kiusaamisesta ei toivu hetkessä, ja koska kaiken täytyisi nykyisin tapahtua suitsaitjustiinsanyt, on aihe joillekin väsyttävä. Mutta minun mielestä yksi maailman tärkeimmistä, sillä se, mitä kiusaaja tekee on niin suurta pimeyttä, ettei se unohdu koskaan eikä sen kanssa pääse sopuun helpolla. Tiedän sen, koska minua on kiusattu. Aikuista minua. Aikuisten kiusaajien toimesta.
Se tuntuu kuin sinut käärittäisiin ummehtuneeseen ja homehtuneeseen sarkapeittoon, tiukalle rullalle sen sisään. Silloin ei voi hengittää, ei voi ajatella. Ei järkeillä, ei liikkua, ei toimia. Silloin vain panikoi, etenkin mielessään. Kun näet, miten kiusaajat levittävät pimeyttään kuiskien juttujaan kaikkiin kuunteleviin korviin, kun näet epäilevät katseet aina uusien ihmisten silmissä, silloin valtaa epätoivo – eikö tämä lopu koskaan?
Siksi tuli tarve. Siksi syntyi Inkeri ja Rinkeli – kun valo voittaa -lastenkirja. Koska minä ja sinä ja muut kiusatut, meidän valomme loistaa niin paljon kirkkaampana kuin kiusaajien koskaan. Koska tarvitaan sydämellä näkemistä, jotta voi nähdä valon, ja sitä taitoa kiusaajilla ei ole. Ja siksi tämä kirja on omistettu kaikille ihanille ihmeille, jotka näkevät sydämellä pimeydenkin läpi <3